lauantai 31. joulukuuta 2016

Parempaa uutta vuotta!

Tämä vuosi ei ollut se kaikista paras, vaan yksi huonoimmista aikuisiällä koetuista. Paljon mahtui toki hyvääkin, mutta vuotta varjostaa myös lapsen menetys. Koen keskenmenon edelleen niin. Aika ei ole muuttanut suhtautumistani, vaan edelleen tunnen, että olen menettänyt lapsen, jo toista kertaa. Hyvää tässä vuodessa on ollut se, että mahassani kasvaa kolmas vauva, jo 30. viikkoa.  Olen siis ollut tämän vuoden suurimmaksi osaksi raskaana, jonka pitäisi toki olla hyvä asia. Kuitenkin koko raskauden mieltäni on varjostanut keskenmenon pelko, joka muutti muotonsa kohtukuolemanpeloksi. Nyt uusimpana on vain yleinen kuolemanpelko. Vauva kuolee. Minä kuolen. Mies kuolee. Joku kuitenkin kuolee. Ihmismieli on todella kummallinen ja aivan mahdoton hallita. Yritän kuitenkin elää päivän kerrallaan positiivisin mielin. Yön kerrallaan murehdin.

Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta kaikille ruudun sillä puolella parempaa ensi vuotta! Antakoot vuosi 2017 sen mitä 2016 on keneltäkin ottanut.

torstai 10. marraskuuta 2016

Istukka sikinsokin

Huomenna starttaa 23. viikko ja edelleen ollaan tukevasti raskaana, ihan kirjaimellisesti. Takana on jo rakenneultra, jossa selvisi kaikenlaisia asioita, mutta joista mieleeni jäi vain kaksi asiaa. Vauva on poika ja istukka on synnytyskanavan tiellä. Istukan oikuttelun vuoksi sain extra-käynnin ultraan, jossa tarkistetaan onko se siirtynyt mihinkään parempaan paikkaan. Jos istukka on ja pysyy synnytyskanavan edessä, on tiedossa sektio. Istukan läpi kun ei vauvaa saa pusattua. Pelkään jo valmiiksi sektioon joutumista ja oikeastaan pelkään raskaudessa likipitäen kaikkea.

Nyt olen vasta pikkuhiljaa varovaisesti uskaltautunut ajattelemaan, että meille taitaa syntyä maaliskuussa elävä vauva. Pelkään edelleen keskenmenoa ja kohtukuolemaa (ja tiesmitä muuta) päivittäin, mutta pelon kaveriksi on varovaisesti astumassa usko tulevaan. Onneksi yritimme vielä, sillä kolmas kerta taitaa toden sanoa.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Verta!

Tänään oli niin kammottava päivä, että vieläkin olo on ihan voimaton. Huomasin töissä vessassa käydessäni, että paperiin jäi verta. Ihan vähän vain, mutta verta kuitenkin. Vatsaakin on koskenut pari päivää todella kipeästi. Työpaikan vessassa luulin, että kuolen. Luultavasti sydän olikin lyömättä hyvän tovin. Historia on opettanut, että verenvuoto tietää aina huonoa.

Soitin heti neuvolaan (vasta kymmenellä yrittämällä vastasi). Neuvolan täti ei oikein osannut sanoa juuta eikä jaata. Neuvoi menemään ensiapuun tai tulemaan neuvolaan, jossa voitaisiin kuunnella vauvan sydänäänet ilman muita tutkimuksia. Ensiavussa olisin jonottamalla saattanut päästä naistentautien osastolle tutkimuksiin asti. Päätin kuitenkin soittaa yksityiselle, jonne sain ajan neljän tunnin päähän. Odottavan aika on pitkä! Ei aavistustakaan, mitä tein töissä sen ajan. Lääkäki tutki minut perinpohjin ja kaikki on hyvin! Vauva vilkutteli monitorista tyytyväisenä. Ja voi hassua, miltä pieni selkäranka näyttää :D

Olen ollut kolmen päivän Canesten-kuurilla ja lääkäri epäili vuodon johtuneen kuivista limakalvoista. Lääke aiheuttaa sitä monilla. Koska verta ei löytynyt mistään syvemmältä, kohdun kaulalta tms. niin limakalvot lienee oikea vastaus. Onneksi mielenrauhaa voi ostaa rahalla!

Säikähdyksen jälkeen kivojakin uutisia:
Nyt viikolla 18 tunnen vauvan liikkeet jo selkeästi. Se tuntuu aivan erilaiselta, kuin olin ajatellut. Mieskin on pari kertaa tuntenut liikkeet ulkopuolelta, sisällä ne toki tuntuvat selkeämmin. Oksentaminenkin on loppunut! Se loppui tasan sinä päivänä, kun siskoni synnytti ihanan pienen pojan. Väsymyskin on helpottanut, enää en tarvitse päiväunia. Myöskään öisin ei tarvitse herätä enää vessaan. Kaikki loppui kuin sormia napauttamalla kolmisen viikkoa sitten. Tuntuu aika uskomattomalta. Sijaiseksi olen saanut kovan selkä- ja vatsakivun, mutta niitä on helpompi lievittää kuin aiempia oireita.

Yritän elää päivä kerrallaan ja olla murehtimatta ihan kaikkea. Välillä onnistun siinä ja sitten tulee taas tällainen päivä.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Oksettava raskaus

Kiitollisena huomaan, että jos jatkan tämän blogin kirjoittamista, niin tämä muuttuu raskausblogiksi. Raskaus on yllättänyt minut ihan kuusi nolla, sekä hyvässä että huonossa. Tottahan toki olen lukenut raskauden epämiellyttävistäkin asioista, mutta en osannut edes aavistaa, että ihminen voi oksentaa näin paljon! Missä on se viaton aamupahoinvointi? Minulla on päiviä, että juuri mikään ei pysy sisällä, tänään on taas sellainen. Oikeastaan niitä on useammin kuin "hyviä" päiviä. Vauva oksettaa minua eniten aamuisin ja iltaisin, mutta koko päivä menee helposti huonovointisena. Aamuisin saan syödä monta aamupalaa, yleensä kolmas alkaa pysymään sisällä. Nyt uutuutena on se, että mikään iltapala ei tahdo pysyä sisällä. Lopulta väsyn yrittämiseen ja painelen heikkokuntoisena nukkumaan ja aamulla olo on vielä heikompi. Mutta! Vaikka tämä ei ole millään lailla fyysisesti miellyttävää, niin olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saan kantaa elävää pienokaista sisälläni! Seisoisin vaikka koko yhdeksän kuukautta päälläni, jos vauva niin vaatisi. Onneksi minulla on paras työpaikka ja tsemppaavat työkaverit. Tänäänkin nukuin kahdet päiväunet työpaikan keittiön nurkassa, jotta ruoka pysyi sisällä edes hetken :D

Kiitollisena ja onnellisena otan peiton, tyynyn ja ämpärin kainaloon ja menen nukkumaan.

torstai 1. syyskuuta 2016

Toivonkipinä

Uskaltaisiko sitä alkaa jo hengittämään? Kolmetoista viikkoa on täynnä ja keskiviikkona sain nähdä pienen ihmisen alun mahassani. Sydän löi kiivaasti ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Silti alituinen pelko kalvaa sisimmässä. On yritettävä elää päivä kerrallaan ja puhallettava tulta toivonkipinään.

Mieheni pelkää varmasti yhtä paljon kuin minä. Lääkärin monitorista katsellessamme pientä ihmettä mies istui seipään nielleenä vieressäni. Olisin nauranut, jos en olisi itkenyt. Tuntuu oudolta, että mahassani kasvaa ihan oikea vauvan alku. Se on oikeastaan hyvän outo tunne ja siihen takerrun.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

+

Neljä kuukautta edellisen keskenmenonjälkeen raskaustestiin napsahti plussa! Olen niin onnellinen, mutta voi että miten pelottaa. Pelottaa niin hemmetisti, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Yritän iloita aamupahoinvoinnista ja turvotuksesta, mutta alati mielen valtaa pelko uudesta keskenmenosta. Yritän sitä työntää sivummalle, mutta helppoa se ei ole. Päivä kerrallaan ja tulevaisuuteen luottaen. Ehkä elämä kantaa.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Pää ja kroppa sekaisin

En ole pystynyt raahautumaan pitkään aikaan tänne blogiin. Saapuneet kommentit olen lukenut, mutta en ole kyennyt vastaamaan. Kiitos kuitenkin jokaisesta!

Sekä pää että kroppa ovat edelleen sekaisin. Kropan kanssa sitä vielä jotenkin pärjäisi, mutta pään reistailu tekee elämästä jo asteen verran hankalampaa. Töissä kaikki tuntuvat vaikealta ja olen ihan burnoutin partaalla. Keskusteluyhteys mieheen on katkennut jo kauan aikaa sitten. Mikään ei huvita vaan päinvastoin kivatkin asiat tuntuvat raskailta. Jos satun juomaan alkoholia niin juon sitä liikaa. Se on ainoa tapa jolla unohdan edes hetkeksi, mutta se polku on liian vaarallinen. Koti, joka ennen oli kuin sisustuslehdestä, näyttää nyt kaaokselta. En ole tavannut ketään läheisiäni juurikaan. Väsyttää, mutta ei nukuta. Jokainen pienikin minulle esitetty pyyntö tuntuu kohtuuttomalta.

Haluaisin alkaa syömään taas e-pillereitä. Samoin kävi myös ensimmäisen keskenmenon jälkeen. On sietämätöntä miettiä olenko raskaana, entä jos en ole, tulenko ikinä, mitä jos en tule, koskakohan tärppää vai ei koskaan. Pillerit toisivat ainakin sen varmuuden, että en ole. Voisi jatkaa entistä elämää ilman kuukautisten odottelua. Kroppa on kyllä yhtä sekaisin. Aamuisin on niin oksettava olo, että viimeisillä voimanrippeillä raahaudun vessaan. Kokoajan väsyttää. Oksettaa. Väsyttää. Huimaa. Ei tee mieli mitään ja tekee mieli kaikkea. Unohtelen asioita todella paljon ja se tuo pienen lisähaasteen arkeen. Kaiken tämän keskellä näyttelijäntaitoni ovat huimasti parantuneet, uskoakseni kaikille menee läpi hymyilevä olemukseni. Tai sitten ketään ei kiinnosta. Suoritan hymyssä suin päiviä toisensa perään, vaikka tosiasiassa ainoa ajatukseni on luovuttaa.

Kyllä tämä tästä.


lauantai 21. toukokuuta 2016

Sekaisin

Ovistesteri ei havainnut minulla tämän kierron aikana mitään. Raastaa hermoja, kun keskenmeno sekoittaa minulla kierron niin pitkäksi aikaa. Tänään on kierron 34. päivä eikä kuukautisista ole tietoakaan. Torstaina jo luulin niiden alkavan, kun vatsaa koski todella kovin ja muitakin oireita oli, mutta eivät alkaneetkaan. Välillä on vaikeaa olla positiivinen kun kroppa on niin sekaisin. Mutta eiköhän tämä tästä...

maanantai 9. toukokuuta 2016

Vuoden rankin päivä

Eilinen päivä oli tosiaankin aika rankka. Tämän tästä ajatukset karkasivat siihen, että minulla on kaksi kuollutta lasta, joiden kanssa en koskaan pääse viettämään äitienpäivää. Oman lisänsä äitienpäivään toi se, että sisareni odottaa esikoistaan ja hänen suloinen vatsakumpunsa muistuttaa herkästi siitä, mitä minulla ei ole. (Lasketutaikamme olisivat olleet melkein samaan aikaan.) Osaan kyllä iloita siskon puolesta ja odotan kovasti uutta tädin titteliä, mutta ei käy kieltäminen, että mielelläni olisin samassa tilassa edelleen. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että kaikki menee hyvin ja pääsen hoivaamaan sitten hänen pikkuistaan <3

Päivän kruunasi itkuinen ilta ja olisin kovasti ollut sylin tarpeessa. Mieheni oli 16h töissä, lähti su klo 13 ja saapui ma-aamulla klo 06, joten nukahtamisesta ei meinannut tulla mitään. Yksin omien ajatusten kanssa on ehkäpä kaikista rankinta. Jotenkin suruun aina helpottaa toisen ihmisen läheisyys, muistaa että asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Silloin kun keskenmeno oli juuri tapahtunut ja olin sairaslomalla, muistan parhaiten sen, kuinka kovasti sitä kaipasi muita ihmisiä. Töihin paluu ja normaali arki helpottivat kovasti.

lauantai 7. toukokuuta 2016

"Hyvää" lapsettomien lauantaita!

Voiko kornimmin enää toivottaa? Mutta totta se on, tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Päivän tarkoitus on muistuttaa, että vanhemmuus ei ole itsestään selvyys. Toivon sydämeni pohjasta minulle ja kaikille teille lukijoille, että ensi vuonna meidän ei tarvitse enää viettää lapsettomien lauantaita vaan seuraavan päivän äitienpäivää. Jaksamista, huominen voi koetella! Yritetään silti olla onnellisia äideistämme vaikka emme voi olla onnellisia äitiydestämme <3

torstai 5. toukokuuta 2016

Ensimmäinen ovistesti

Marssin tänään työpäivän päätteeksi apteekkiin ja ostin elämäni ensimmäisen ovulaatiotestin. Lääkäri on aiemmin sanonut minulle, että ovuloimista tutkitaan ensimmäisten joukossa, jos hakeutuu lapsettomuustutkimuksiin. Niimpä ajattelin, että on edullisempaa tutkailla tätä asiaa ensin kotona.

Laskennallisesti ovuloisin näinä päivinä ja tein testin täynnä uskoa tulevaan. Ja kun se ei havainnutkaan ovulaatiota, oli tunne melkein sama kuin negatiivisen raskaustestin jälkeen. Testaan vielä muutamana päivänä ja säästän loput testit ensi kiertoon.

Sattui se perinteinenkin, että apteekki oli täynnä tuttuja ja siinä sitten seisoin jonossa ovistesti kourassa varpaita tuijottelemassa.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Laidasta laitaan

Tunteet ovat kyllä kummallisia. Toisinaan olen ihan iloinen ja toisinaan taas seilaan niin syvissä vesissä ettei ole edes totta. Tuntuu hyvin kummalliselle kun jonakin iltana suru ryöpsähtää yli koko kehon ja ottaa panttivangiksi. Pari iltaa meni taas niin tuskaisesti, että olin varma etten aamulla enää herää.

Sitten kun pyörin masennuksissa sängynpohjalla alan ajatella miestäni ja kuinka paljon aiheutan hänelle lisätuskaa. Ja se masentaa entistä enemmän jolloin en varsinkaan pääse tunteesta enää yli.

Tänään on onneksi ollut todella kiva päivä ja nyt nukkumaan menon korvilla on hyvä fiilis. Masennuspäivänä en jaksa edes raahautua tietokoneelle kirjoittamaan tuskaa ulos, vaikka se varmasti helpottaisi.

Nyt on tiedossa superkiva vappuviikonloppu! Nautitaan siitä :)

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Viimeinen vitamiini purkista ulos

Vaihdoin kesällä vitamiinit raskaana oleville sopiviksi. Söin tänään aamulla viimeisen pillerin siitä purkista ja suuntasin töiden jälkeen apteekkiin. Positiivisin mielin ostin uudenkin purkin raskauteen sopiviksi. Uutta kohti siis! Kyllä se silti teki vähän tiukkaa, masennus meinaa niin helposti ottaa vallan minusta.

Olen huomannut, että en enää ajattele vauvoja ja raskauksia kovin paljon, mutta silloin kun "joudun" syystä tai toisesta ajattelemaan (kuten vitamiinien kohdalla), niin tuntuu pahalle. Keskimäärin elämä tuntuu siis ihan hyvälle. Tämä blogin kirjoittaminen on helpottanut aivan valtavasti suruun! Olen saanut purettua mielessä myllääviä asioita ja käytyä niitä läpi. Kiitos jokaisesta kommentista, niistä on ollut suurempi apu kuin mistään! Ette voi ehkä edes ymmärtää kuinka tärkeitä olette <3

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Suru tuli puskasta

Olimme viime viikolla reissussa, oli ihanaa päästä vähäksi aikaa pois kotoa ja unohtaa kaikki surut ja murheet hetkeksi. Reissu oli kaikin puolin ihana ja nautin joka sekunnista! Yhden kerran surun koura nappasi minua niskasta ja silloin sain tehdä töitä, jotta sain kyyneleet pidettyä kurissa. Olimme kävelyllä puistossa, jossa oli tehty ihanat kukka-asetelmat vanhoihin lasten sänkyihin.



Siinä he nukkuivat, kaksi kuollutta lastani.

En tiedä miksi koin tuollaisen tunteen ja niin kovin voimakkaana, mutta jostain se vain tuli mieleeni. Sama tunne valtasi minut nytkin, kun tuon kuvan etsin kamerasta tänne blogiin.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Tässä talossa

Asumme suuressa (6h+k) omakotitalossa kahdestaan. Mielummin asuisimme kolmestaan. Tai vaikka viidestään, mutta mepä asummekin kahdestaan. Koti on itse suunniteltu ja pitkälti myös itse rakennettu. Suunnitteluvaiheessa pidin tärkeänä, että kaikille lapsille on omat huoneet ja että huoneet ovat lähekkäin. Niin, mille lapsille? Kuolleet eivät tarvitse omia huoneita, joten siksi meillä on 13 neliöinen vaatehuone sekä vierashuone. Iso talo tuntuu usein tyhjälle.

Olemme asuneet tässä talossa nyt kolme vuotta. Alun suunnitelmissa oli, että kahta "ylimääräistä" huonetta ei sisusteta sen kummemmin, sillä tuleehan niistä pian lastenhuoneet. Voi kuinka väärässä sitä voikaan olla. Nyt tuntuu oudolle ajatella tulevaisuutta. Meillä on ollut suunnitelmissa rakentaa vielä toinen uusi talo, mutta kuinka monta makuuhuonetta siihen laitetaan, vain yksikö?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Pihalla

Nyt kevään tullen olen ollut paljon pihahommissa. Huomaan monesti miettiväni, mihin kohtaan olisi viisainta laittaa hiekkalaatikko ja mihin kohtaan pihaa trampoliini sopisi parhaiten. Pitäisikö keinut rakentaa itse puusta vai ostaisiko valmiin ja värikkään. Meillä on iso ja tyhjä piha, mitä muuta pihalle kuuluu laittaa, jos hiekkalaatikolle ei olekaan tarvetta?

Se, että mietin näitä asioita on toisaalta ihan ok. On hyvä, että olen edelleen toiveikas, miksi muuten miettisin hiekkalaatikon paikkaa? Toisaalta ne ajatukset tekevät minut niin kovin surulliseksi. Kumpa voisin nähdä vilauksen tulevaisuudesta. Odotanko ihan turhaan vai onko vielä toivoa siitä, kun pienet lenkkarit tepsuttavat pitkin nurmea.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Katse eteen vai taakse päin?

Eilen alkoi ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen. Fiiliksen pitäisi olla hyvä, siksi että kierto alkaisi palautumaan pikkuhiljaa normaaliksi. Toisaalta taas alkoi pelottamaan se, että käy kuten viimeksi: yhdet kuukautiset tulivat ja sen jälkeen niitä odoteltiin ja käynnisteltiinkin. Onnistuneesti seuraavat tulivat vasta yli neljän kuukauden jälkeen. On vaikeaa olla toiveikas, kun historia on opettanut olemaan varuillaan. Hankaluudet tuntuvat seuraavan toisiaan ja tulevat näköjään aina kaikki kerralla.

Nyt jos kierron kanssa on sama edessä, niin se turhien testien tekeminen on hermoja raastavinta! Kun kuukautiset eivät tule ajallaan, sitä heti toivoo olevansa raskaana. Kun testiin ilmestyy vain yksi viiru, sitä alkaa pelkäämään, että milloinkohan voisi olla edes mahdollista raskautua uudelleen. Nyt menen kyllä nopeammin lääkäriin hakemaan käynnistyspillerit, jos kierto takkuilee. Yksityisellä on ollut siitä mukava käydä, että sinne pääsee ja avun saa nopeasti. Rahalla saa...

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Keskenmenon riski kasvaa

Tässäpä tilastotietoja keskenmenoista:

Todetuista raskauksista keskeytyy noin 10–15 %. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen riski ei suurene, vaan todennäköisyysprosentit pysyvät samana. Kuitenkin kahden keskenmenon jälkeen kolmannen riski on jopa 40 %!

Toistuvasta keskenmenosta puhutaan silloin, kun on ollut kolme peräkkäistä keskenmenoa. Toistuva keskenmeno on kuitenkin harvinaista, vain 1–2 % kokee sen. Tutkimuksissa ei välttämättä selviä syytä toistuville keskenmenoille, noin 50–75 % tapauksista keskenmenoja aiheuttavaa tekijää ei löydy.

Lähteet: KaksplusTerveyskirjastoja Perhesuunnittelu

Ala siinä sitten yrittämään kolmannen kerran, kun tilastotkin puhuvat omaa selkeää kieltään.

On ihan outoa, että ihmiset pystyvät ylipäänsä lisääntymään niin paljon, että maapallo on vaarassa ylikansoittua. Naisella on mahdollisuus tulla raskaaksi vain 12 kertaa vuodessa, seksin pitää osua oikealle päivälle kuukaudessa. Yhtä kiertoa kohden on vain 25 % todennäköisyys tulla raskaaksi. Ja sitten tähän päälle vielä keskenmenon todennäköisyydet... Hohhoijaa!

Painajaisista

Näen toistuvasti painajaisia. Välillä oikein pelottaa käydä illalla nukkumaan. Aamulla herään silmät umpeen rähmineinä, tärisevänä ihmisrauniona. Viimeisin painajainen oli niin kamala, että se kummittelee "flashbackeina" valveilla ollessakin.

Olin raskaana alkuviikoilla ja jouduin sairaalaan. Synnytin siellä kasapäin pieniä, ihmisen muotoisia sikiöitä. Niitä vain tuli ja tuli, kunnes olin niin hysteerinen, että heräsin.

En tahdo mennä enää nukkumaan...

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Kun ihmiset kyselevät

Koska kukaan ei tietänyt ensimmäisestä keskenmenostani, sain usein kyselyitä, että eikö meidän pitäisi jo hankkia vauva. Olinhan jo kolmenkympin tietämillä ja mies minua neljä vuotta vanhempi. Ne kysymykset sattuivat enemmän kuin puukon isku! Varsinkin kun kyselijöinä olivat kaikista rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset.

Kukaan ei koskaan saisi kysyä lapsettomalta pariskunnalta, että eikö teidänkin olisi jo aika hankkia jälkikasvua. Ei koskaan ei keneltäkään! Jokaisen kysymyksen jälkeen suru ottaa niskasta kiinni ja puristaa. Kun olemme nyt kertoneet keskenmenoista niin osa on pyytänyt kyselyjään anteeksi. Eihän he voineet tietää. Mutta sitä suuremmalla syyllä, tällaisesta asiasta ei saisi kysyä. Ei edes omalta lapseltaan.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Tulen kyllä raskaaksi, mutta...

Tuntuu oudolta, että kaikki on niin kunnossa, että pystyn tulemaan raskaaksi. Olen kaksi kertaa raskautunut suhteellisen helposti. Ensimmäisellä kerralla kolmannesta kierrosta ja toisella kerralla viidennestä. Raskaaksi tuleminen ei kuitenkaan tarkoita lapsen saamista. Jotain on minussa pielessä, sillä vauvat kuolevat kohtuuni.

Julkinen terveydenhuolto alkaa tutkia keskenmenojen syytä vasta kolmannen peräkkäisen jälkeen. Yksityiselle toki pääsisi isolla rahalla jo nyt. Optimistinen puoli minusta haluaisi uskoa. että kolmas kerta toden sanoo, mutta realisti-minä pelkää. Pessimistinen aivolohkoni taas ajattelee, että meidän ei vain ole tarkoitettu saavan lasta. En haluaisi mennä tutkimuksiin, mutta toisaalta taas haluaisin. En haluaisi kuulla, jos minussa onkin jotain pielessä, vaikka oikeastaan haluaisin. Tunteet ja ajatukset ovat niin solmussa ja ristiriidassa, että olen vain turta. Kaikki on harmaata.


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Kertoa vai ei?

Minulla on ollut kaksi erilaista lähestymistapaa raskauksistani kertomisen suhteen. Ensimmäisen kohdalla emme kertoneet siitä kenellekään. Emme myöskään keskenmenosta. Iloitsimme yhdessä ja myös surimme ilman muiden tukea.

Raskaus ja keskenmeno salaisuutena oli todella vaikea taakka. Piti surra yksin ja ulospäin piti esittää normaalia. Vaikka sydämestä ei ollut enää mitään jäljellä. Menin töihinkin heti seuraavana päivänä. Oscarin arvoinen suoritus, sillä kukaan ei koskaan arvannut. Vuodin verta ja surin, mutta en näyttänyt sitä. Patosin kaiken itseeni.

Toisen raskauden kohdalla päätimme toimia toisin. Kerroimme ilouutisen jo heti aluksi molempien perheille ja läheisimmille ystäville. Siitä syntyi valtava ilo. Kerroimme samalla ensimmäisestä keskenmenostamme. Olimme onnellisia yhdessä perheidemme kanssa. Ystävät soittelivat ja kyselivät vointia. Sisarukset riemuitsivat tulevasta tädin ja enon rooleistaan. Kaikki kääriytyi onnen harsoon.

Onni on haurasta ja vaikka sitä kuinka varjelee se saattaa räsähtää rikki yhdessä sekunnissa. Kun saimme toisessa varhaisultrassa kuulla, että kohdussani nukkuu kuollut vauva, elämä mureni edessämme. Olimme molemmat aivan turta. Miten tämän kertoisi muille? Halusin kuolla itsekin.

Tästä on vielä niin vähän aikaa, että en osaa hyvin asiaa katsoa taaksepäin, mutta sen verran jo tiedän, että tämä jälkimmäinen tapa oli parempi. Olemme saaneet valtavasti tukea. Olemme surreet yhdessä muiden kanssa. Kuitenkaan kukaan ei ole muuttunut varovaiseksi seurassamme, vaan elämä on jatkunut niin kuin ennenkin.

Kuitenkin miettiessäni tulevaa ja mahdollista uutta raskautta, en yhtäkkiä tiedä, kumman tavan valitsisin. Keskenmenosta kertominen oli niin kamalaa!

torstai 7. huhtikuuta 2016

Kun ei halunnutkaan lasta

Ensimmäisen keskenmenon jälkeen en heti pystynyt yrittämään uudestaan. En halunnut, koska olin niin surullinen menetyksen vuoksi. Aloitin uudestaan ehkäisypillereiden syömisen reilu puolivuotta keskenmenon jälkeen. Sitten päätimme myydä kotimme. Minulle yksi suurimmista syistä oli se, että huone, josta piti tulla lastenhuone, olikin vain huone. Se ahdisti. En ollut kertonut raskaudesta kenellekään miestäni lukuunottamatta, joten en kertonut keskenmenostakaan. Surin yksin ja paljon.

Myimme taloa parisen vuotta ja rakensimme uuden talon, johon muutimme kolme vuotta sitten. Aloimme matkustella, kun talo oli valmis ja kaikki rahat eivät enää menneet vain rautakauppaan. Silloin tuntui, että oikeastaan tämä elämähän on ihan siistiä juuri näin, ihan kahdestaan. Vapaana kaikista vastuista, kunhan pidimme itsestämme vain huolen. Töissä oli myös kivaa ja hyvä työporukka. En siihen hetkeen kaivannut muuta. Olin onnellinen siitä, että olin taas onnellinen.

Toisaalta minusta tuntui oudolle, että en enää halunnutkaan lasta, vaikka olin sitä aiemmin niin kovasti halunnut. Yritin miettiä tulevaisuutta sekä lapsen kanssa, että kahdestaan. Mietin jouluja, juhannuksia, synttäreitä, arkiaamuja, harrastuksia. En osannut yhtäkkiä enää istuttaa lasta mielikuviin. Minussa ei tikittänyt minkäänlainen biologinen kello. En enää surrut keskenmenoa niin valtavasti, tottakai se tuli mieleen silloin tällöin, mutta selvisin ajatuksista itkemättä. Pystyin myös alkaa kertomaan siitä joillekin läheisimmille ystävilleni.

Hiljalleen mieheni alkoi puhua vauvasta. Minä olin aluksi jyrkästi ajatusta vastaan. Ehkä pelkäsin uutta keskenmenoa, vaikka en sitä ääneen sanonutkaan. Kypsyttelimme ajatusta ja päätimme lopulta viime kesänä jättää ehkäisyn pois. Olin todella innoissani! Söin terveellisesti, popsin raskausvitamiineja, laskin kierron pituuksia ja tein kaikkeni taatakseni vauvalle hyvän startin. Kun puolen vuoden yrittämisen jälkeen raskaustestiin ilmestyi plussa, olin niiiin onnellinen! Kävin yksityisellä varhaisultrassa viikolla 7, kyselin neuvolassa tarkkaan kaikista huolestuttavista asioista, olin niin valmis kuin olla ja pystyy. Olin pakahtua siitä riemusta. 10 viikkoa.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Verta putkeen

Kävin tänään verikokeessa, siinä mikä otetaan muutama viikko keskenmenon jälkeen, jotta nähdään, ovatko raskaushormonit laskeneet. Se oli hoidollisesti viimeinen, mitä keskenmenon saaneelle tehdään (jollei verikokeessa ilmene jotain). Tästä eteenpäin ketään ei enää kiinnosta vointini. Eipä siinä, tuskin kukaan mitään pystyisi tekemäänkään. Nyt sitten odotellaan menkkoja ja yritetään jatkaa elämää eteenpäin "normaalisti". Ensimmäisen keskenmenon jälkeen kuukautisiani jouduttiin käynnistelemään pariin otteeseen Terolut-kuureilla, jonka jälkeen ne pikkuhiljaa normalisoituivat. Saa nähdä onko nyt sama edessä. Fyysisesti ja tutkimuksellisesti siis olisi mahdollista alkaa kohta yrittämään uutta plussaa, mutta henkisesti se onkin jo hieman vaikeampaa.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Mitä sitten

Minun maailmassani vauvoja on aina syntynyt, tuosta noin vain. Niin luulin meillekin käyvän. Keskenmeno oli niin absurdi ajatus, että se tuntui lähes fiktiolle. Niin kuitenkin kävi.

Menimme naimisiin vuonna 2010 muutaman seurusteluvuoden jälkeen. Häistä muutaman kuukauden jälkeen raskaustestiin ilmestyi selkeä plussa. Juuri niinhän vauvoja kuuluu tehdä! Ensin naimisiin, hääyönä (tai heti sen jälkeen) raskaaksi, kokonainen perhe vuosi häiden jälkeen. Plussa ehti olla vatsassani 7+4.

Suru.

Seuraavan kerran plussa ilmestyi testiin nyt 2016, pari kuukautta sitten ja valui ulos minusta muutama viikko sitten, viikolla 9+6. Keskenmeno on on taas ottanut vallan elämässäni.

Suru.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? En uskalla ajatella ja silti pelkään sitä jatkuvasti.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Vauva x 2

Sanotaan, että ihmiselle annetaan juuri sen verran surua kuin pystyy kantamaan, mutta en usko siihen. Miksi minulle annettiin kaksi keskenmenoa, kun en ensinmäisestäkään selvinnyt kovin hyvin? Miten voin selvitä tästä toisesta kun ensimmäinenkin raastaa sydämessä? Olen jo nyt varma siitä, että meille ei ole tarkoitettu lasta. Pelkään kolmatta keskenmenoa niin paljon, että en haluaisi enää edes yrittää.

Tuntuu todella kummalliselle, että haluaa luovuttaa. Tai ehkä ei haluaisi luovuttaa, mutta ei uskalla jatkaa. Yleensä suhtaudun vastoinkäymisiinkin jollain lailla järjellä ja jatkan positiivisesti kohti huomista. Mutta oman vauvan menettämisestä ei niin vain jatketa. Ja kyllä minulle he molemmat olivat vauvoja. Vain pienen hetken, mutta olivat.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Elämä yllättää

Ensimmäinen keskenmeno tuli totaalisena yllätyksenä. Tiesin toki, että keskenmenoja on olemassa, mutta eihän minulle voi sellaista sattua. Kun kuitenkin sattui, tunne oli musertava. Ei sitä voi kertoa, jos sen tunteen haluaa ymmärtää, se pitää itse kokea. Kun oma kroppa ei osaakaan valmistaa vauvaa, vaan hylkää sen. Antaa sille luvan valua verenä housuihin. Varoittamatta.

Keskenmenon jälkeen toipuminen vie kamalasti aikaa. Minulla se vei viisi vuotta. Kuulostaa uskomattomalle, mutta ehkä minä olen aika herkkä. Iloitsen herkästi, mutta suren vielä herkemmin. Kun tulin uudestaan raskaaksi, olin onneni kukkuloilla. Nyt olin kokenut keskenmenon ja onni odottaisi. Olin lukenut paljon keskenmenoista, ne olivat yleisiä. Mutta nyt minulla oli oma keskenmenoni, joten olin valmis synnyttämään. Vaan mitä? En todellakaan ollut varautunut toiseen musertavaan nyrkin iskuun. En osannut pelätä sitä etukäteen. Todellisuuden nimissä, toisen keskenmenon mahdollisuus ei käynyt mielessänikään! Toinen tuli vielä enemmän yllätyksenä kuin ensimmäinen. Minähän olin oman osuuteni jo saanut.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Sydän on pieninä palasina

On vaikeaa aloittaa. Ei ole sanoja, vaikka kuitenkin niitä on paljon. Mieli on aivan tukossa. Ja sydän on pienen pieninä palasina. Kuinka tästä pystyy jatkamaan elämää eteenpäin? Pystyykö ja tarvitseeko pystyä? Milloin ei enää tarvitse? Aina vaan tuntuu, että haluan kuolla. Kuinka kauan vielä voikaan tuntua siltä? Helpottaako joskus? Miten edes voisi helpottaa?

Kysymyksiä ilman vastauksia, niitä riittää.


Sinä täyttäisit kesällä viisi. Olisit elämää ja iloa täynnä. Rakastaisin sinua sydämeni pohjasta, tai rakastankin. Ja ikävöin! On uskomatonta, miksi ihmismieli toimii näin hullusti. En hetkeäkään saanut sinua pitää sylissäni, mutta rakastan sinua niin helvetin paljon silti. Sen pienen hetken, seitsemän viikkoa, jonka asuit vatsassani, olin elämäni onnellisin. En pelännyt, en tiennyt että kannattaisi. Kun sinut otettiin minulta pois, maailma romahti. Miksei kukaan kertonut, että näin voi käydä? Että äidiltä voidaan kysymättä ottaa vauva pois. Tuosta noin vain. Aikaa myöten elämä alkoi rullaamaan, mutta siihen meni viisi vuotta, että olin valmis yrittämään uudestaan.

Ja puolen vuoden jälkeen sinä#2 muutit vatsaani. Se oli elämäni onnellisin päivä! Tai toiseksi onnellisin, en tiedä. Ei teitä kahta voi kuitenkaan verrata, vaikka toisaalta olitte ihan samanlaisia. Surukseni, olitte niin samanlaisia, että sinutkin#2 otettiin minulta pois. Tuosta noin vain. Kysymättä. Julmasti viikolla 10.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Vauvaton

Mistä keskenmenon kokenut voi saada apua? Olen tullut siihen tulokseen, että ei oikein mistään. Paitsi netistä. Netti on pullollaan saman kokeneita. Miksi keskenmeno tulee silti yllätyksenä vaikka meitä on maapallo ihan täynnä? Saman tuskan kanssa eläviä. Miten meitä kukaan osaisi auttaa, kun emme osaa auttaa itseämme. Meillä ei ole voimia auttaa toisiamme ja kenelläkään muulla ei tunnu olevan halua siihen. Vai uskallusta?

Niimpä päätin aloittaa blogin...