Uskaltaisiko sitä alkaa jo hengittämään? Kolmetoista viikkoa on täynnä ja keskiviikkona sain nähdä pienen ihmisen alun mahassani. Sydän löi kiivaasti ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Silti alituinen pelko kalvaa sisimmässä. On yritettävä elää päivä kerrallaan ja puhallettava tulta toivonkipinään.
Mieheni pelkää varmasti yhtä paljon kuin minä. Lääkärin monitorista katsellessamme pientä ihmettä mies istui seipään nielleenä vieressäni. Olisin nauranut, jos en olisi itkenyt. Tuntuu oudolta, että mahassani kasvaa ihan oikea vauvan alku. Se on oikeastaan hyvän outo tunne ja siihen takerrun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti