Eilinen päivä oli tosiaankin aika rankka. Tämän tästä ajatukset karkasivat siihen, että minulla on kaksi kuollutta lasta, joiden kanssa en koskaan pääse viettämään äitienpäivää. Oman lisänsä äitienpäivään toi se, että sisareni odottaa esikoistaan ja hänen suloinen vatsakumpunsa muistuttaa herkästi siitä, mitä minulla ei ole. (Lasketutaikamme olisivat olleet melkein samaan aikaan.) Osaan kyllä iloita siskon puolesta ja odotan kovasti uutta tädin titteliä, mutta ei käy kieltäminen, että mielelläni olisin samassa tilassa edelleen. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että kaikki menee hyvin ja pääsen hoivaamaan sitten hänen pikkuistaan <3
Päivän kruunasi itkuinen ilta ja olisin kovasti ollut sylin tarpeessa. Mieheni oli 16h töissä, lähti su klo 13 ja saapui ma-aamulla klo 06, joten nukahtamisesta ei meinannut tulla mitään. Yksin omien ajatusten kanssa on ehkäpä kaikista rankinta. Jotenkin suruun aina helpottaa toisen ihmisen läheisyys, muistaa että asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Silloin kun keskenmeno oli juuri tapahtunut ja olin sairaslomalla, muistan parhaiten sen, kuinka kovasti sitä kaipasi muita ihmisiä. Töihin paluu ja normaali arki helpottivat kovasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti