Laidasta laitaan

Tunteet ovat kyllä kummallisia. Toisinaan olen ihan iloinen ja toisinaan taas seilaan niin syvissä vesissä ettei ole edes totta. Tuntuu hyvin kummalliselle kun jonakin iltana suru ryöpsähtää yli koko kehon ja ottaa panttivangiksi. Pari iltaa meni taas niin tuskaisesti, että olin varma etten aamulla enää herää.

Sitten kun pyörin masennuksissa sängynpohjalla alan ajatella miestäni ja kuinka paljon aiheutan hänelle lisätuskaa. Ja se masentaa entistä enemmän jolloin en varsinkaan pääse tunteesta enää yli.

Tänään on onneksi ollut todella kiva päivä ja nyt nukkumaan menon korvilla on hyvä fiilis. Masennuspäivänä en jaksa edes raahautua tietokoneelle kirjoittamaan tuskaa ulos, vaikka se varmasti helpottaisi.

Nyt on tiedossa superkiva vappuviikonloppu! Nautitaan siitä :)

Viimeinen vitamiini purkista ulos

Vaihdoin kesällä vitamiinit raskaana oleville sopiviksi. Söin tänään aamulla viimeisen pillerin siitä purkista ja suuntasin töiden jälkeen apteekkiin. Positiivisin mielin ostin uudenkin purkin raskauteen sopiviksi. Uutta kohti siis! Kyllä se silti teki vähän tiukkaa, masennus meinaa niin helposti ottaa vallan minusta.

Olen huomannut, että en enää ajattele vauvoja ja raskauksia kovin paljon, mutta silloin kun "joudun" syystä tai toisesta ajattelemaan (kuten vitamiinien kohdalla), niin tuntuu pahalle. Keskimäärin elämä tuntuu siis ihan hyvälle. Tämä blogin kirjoittaminen on helpottanut aivan valtavasti suruun! Olen saanut purettua mielessä myllääviä asioita ja käytyä niitä läpi. Kiitos jokaisesta kommentista, niistä on ollut suurempi apu kuin mistään! Ette voi ehkä edes ymmärtää kuinka tärkeitä olette <3

Suru tuli puskasta

Olimme viime viikolla reissussa, oli ihanaa päästä vähäksi aikaa pois kotoa ja unohtaa kaikki surut ja murheet hetkeksi. Reissu oli kaikin puolin ihana ja nautin joka sekunnista! Yhden kerran surun koura nappasi minua niskasta ja silloin sain tehdä töitä, jotta sain kyyneleet pidettyä kurissa. Olimme kävelyllä puistossa, jossa oli tehty ihanat kukka-asetelmat vanhoihin lasten sänkyihin.

Siinä he nukkuivat, kaksi kuollutta lastani.

En tiedä miksi koin tuollaisen tunteen ja niin kovin voimakkaana, mutta jostain se vain tuli mieleeni. Sama tunne valtasi minut nytkin, kun tuon kuvan etsin kamerasta tänne blogiin.

Tässä talossa

Asumme suuressa (6h+k) omakotitalossa kahdestaan. Mielummin asuisimme kolmestaan. Tai vaikka viidestään, mutta mepä asummekin kahdestaan. Koti on itse suunniteltu ja pitkälti myös itse rakennettu. Suunnitteluvaiheessa pidin tärkeänä, että kaikille lapsille on omat huoneet ja että huoneet ovat lähekkäin. Niin, mille lapsille? Kuolleet eivät tarvitse omia huoneita, joten siksi meillä on 13 neliöinen vaatehuone sekä vierashuone. Iso talo tuntuu usein tyhjälle.

Olemme asuneet tässä talossa nyt kolme vuotta. Alun suunnitelmissa oli, että kahta "ylimääräistä" huonetta ei sisusteta sen kummemmin, sillä tuleehan niistä pian lastenhuoneet. Voi kuinka väärässä sitä voikaan olla. Nyt tuntuu oudolle ajatella tulevaisuutta. Meillä on ollut suunnitelmissa rakentaa vielä toinen uusi talo, mutta kuinka monta makuuhuonetta siihen laitetaan, vain yksikö?

Pihalla

Nyt kevään tullen olen ollut paljon pihahommissa. Huomaan monesti miettiväni, mihin kohtaan olisi viisainta laittaa hiekkalaatikko ja mihin kohtaan pihaa trampoliini sopisi parhaiten. Pitäisikö keinut rakentaa itse puusta vai ostaisiko valmiin ja värikkään. Meillä on iso ja tyhjä piha, mitä muuta pihalle kuuluu laittaa, jos hiekkalaatikolle ei olekaan tarvetta?

Se, että mietin näitä asioita on toisaalta ihan ok. On hyvä, että olen edelleen toiveikas, miksi muuten miettisin hiekkalaatikon paikkaa? Toisaalta ne ajatukset tekevät minut niin kovin surulliseksi. Kumpa voisin nähdä vilauksen tulevaisuudesta. Odotanko ihan turhaan vai onko vielä toivoa siitä, kun pienet lenkkarit tepsuttavat pitkin nurmea.

Katse eteen vai taakse päin?

Eilen alkoi ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen. Fiiliksen pitäisi olla hyvä, siksi että kierto alkaisi palautumaan pikkuhiljaa normaaliksi. Toisaalta taas alkoi pelottamaan se, että käy kuten viimeksi: yhdet kuukautiset tulivat ja sen jälkeen niitä odoteltiin ja käynnisteltiinkin. Onnistuneesti seuraavat tulivat vasta yli neljän kuukauden jälkeen. On vaikeaa olla toiveikas, kun historia on opettanut olemaan varuillaan. Hankaluudet tuntuvat seuraavan toisiaan ja tulevat näköjään aina kaikki kerralla.

Nyt jos kierron kanssa on sama edessä, niin se turhien testien tekeminen on hermoja raastavinta! Kun kuukautiset eivät tule ajallaan, sitä heti toivoo olevansa raskaana. Kun testiin ilmestyy vain yksi viiru, sitä alkaa pelkäämään, että milloinkohan voisi olla edes mahdollista raskautua uudelleen. Nyt menen kyllä nopeammin lääkäriin hakemaan käynnistyspillerit, jos kierto takkuilee. Yksityisellä on ollut siitä mukava käydä, että sinne pääsee ja avun saa nopeasti. Rahalla saa...

Keskenmenon riski kasvaa

Tässäpä tilastotietoja keskenmenoista:

Todetuista raskauksista keskeytyy noin 10–15 %. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen riski ei suurene, vaan todennäköisyysprosentit pysyvät samana. Kuitenkin kahden keskenmenon jälkeen kolmannen riski on jopa 40 %!

Toistuvasta keskenmenosta puhutaan silloin, kun on ollut kolme peräkkäistä keskenmenoa. Toistuva keskenmeno on kuitenkin harvinaista, vain 1–2 % kokee sen. Tutkimuksissa ei välttämättä selviä syytä toistuville keskenmenoille, noin 50–75 % tapauksista keskenmenoja aiheuttavaa tekijää ei löydy.

Lähteet: Kaksplus, Terveyskirjastoja Perhesuunnittelu

Ala siinä sitten yrittämään kolmannen kerran, kun tilastotkin puhuvat omaa selkeää kieltään.

On ihan outoa, että ihmiset pystyvät ylipäänsä lisääntymään niin paljon, että maapallo on vaarassa ylikansoittua. Naisella on mahdollisuus tulla raskaaksi vain 12 kertaa vuodessa, seksin pitää osua oikealle päivälle kuukaudessa. Yhtä kiertoa kohden on vain 25 % todennäköisyys tulla raskaaksi. Ja sitten tähän päälle vielä keskenmenon todennäköisyydet... Hohhoijaa!

Painajaisista

Näen toistuvasti painajaisia. Välillä oikein pelottaa käydä illalla nukkumaan. Aamulla herään silmät umpeen rähmineinä, tärisevänä ihmisrauniona. Viimeisin painajainen oli niin kamala, että se kummittelee "flashbackeina" valveilla ollessakin.

Olin raskaana alkuviikoilla ja jouduin sairaalaan. Synnytin siellä kasapäin pieniä, ihmisen muotoisia sikiöitä. Niitä vain tuli ja tuli, kunnes olin niin hysteerinen, että heräsin.

En tahdo mennä enää nukkumaan...

Kun ihmiset kyselevät

Koska kukaan ei tietänyt ensimmäisestä keskenmenostani, sain usein kyselyitä, että eikö meidän pitäisi jo hankkia vauva. Olinhan jo kolmenkympin tietämillä ja mies minua neljä vuotta vanhempi. Ne kysymykset sattuivat enemmän kuin puukon isku! Varsinkin kun kyselijöinä olivat kaikista rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset.

Kukaan ei koskaan saisi kysyä lapsettomalta pariskunnalta, että eikö teidänkin olisi jo aika hankkia jälkikasvua. Ei koskaan ei keneltäkään! Jokaisen kysymyksen jälkeen suru ottaa niskasta kiinni ja puristaa. Kun olemme nyt kertoneet keskenmenoista niin osa on pyytänyt kyselyjään anteeksi. Eihän he voineet tietää. Mutta sitä suuremmalla syyllä, tällaisesta asiasta ei saisi kysyä. Ei edes omalta lapseltaan.

Tulen kyllä raskaaksi, mutta...

Tuntuu oudolta, että kaikki on niin kunnossa, että pystyn tulemaan raskaaksi. Olen kaksi kertaa raskautunut suhteellisen helposti. Ensimmäisellä kerralla kolmannesta kierrosta ja toisella kerralla viidennestä. Raskaaksi tuleminen ei kuitenkaan tarkoita lapsen saamista. Jotain on minussa pielessä, sillä vauvat kuolevat kohtuuni.

Julkinen terveydenhuolto alkaa tutkia keskenmenojen syytä vasta kolmannen peräkkäisen jälkeen. Yksityiselle toki pääsisi isolla rahalla jo nyt. Optimistinen puoli minusta haluaisi uskoa. että kolmas kerta toden sanoo, mutta realisti-minä pelkää. Pessimistinen aivolohkoni taas ajattelee, että meidän ei vain ole tarkoitettu saavan lasta. En haluaisi mennä tutkimuksiin, mutta toisaalta taas haluaisin. En haluaisi kuulla, jos minussa onkin jotain pielessä, vaikka oikeastaan haluaisin. Tunteet ja ajatukset ovat niin solmussa ja ristiriidassa, että olen vain turta. Kaikki on harmaata.

Kertoa vai ei?

Minulla on ollut kaksi erilaista lähestymistapaa raskauksistani kertomisen suhteen. Ensimmäisen kohdalla emme kertoneet siitä kenellekään. Emme myöskään keskenmenosta. Iloitsimme yhdessä ja myös surimme ilman muiden tukea.

Raskaus ja keskenmeno salaisuutena oli todella vaikea taakka. Piti surra yksin ja ulospäin piti esittää normaalia. Vaikka sydämestä ei ollut enää mitään jäljellä. Menin töihinkin heti seuraavana päivänä. Oscarin arvoinen suoritus, sillä kukaan ei koskaan arvannut. Vuodin verta ja surin, mutta en näyttänyt sitä. Patosin kaiken itseeni.

Toisen raskauden kohdalla päätimme toimia toisin. Kerroimme ilouutisen jo heti aluksi molempien perheille ja läheisimmille ystäville. Siitä syntyi valtava ilo. Kerroimme samalla ensimmäisestä keskenmenostamme. Olimme onnellisia yhdessä perheidemme kanssa. Ystävät soittelivat ja kyselivät vointia. Sisarukset riemuitsivat tulevasta tädin ja enon rooleistaan. Kaikki kääriytyi onnen harsoon.

Onni on haurasta ja vaikka sitä kuinka varjelee se saattaa räsähtää rikki yhdessä sekunnissa. Kun saimme toisessa varhaisultrassa kuulla, että kohdussani nukkuu kuollut vauva, elämä mureni edessämme. Olimme molemmat aivan turta. Miten tämän kertoisi muille? Halusin kuolla itsekin.

Tästä on vielä niin vähän aikaa, että en osaa hyvin asiaa katsoa taaksepäin, mutta sen verran jo tiedän, että tämä jälkimmäinen tapa oli parempi. Olemme saaneet valtavasti tukea. Olemme surreet yhdessä muiden kanssa. Kuitenkaan kukaan ei ole muuttunut varovaiseksi seurassamme, vaan elämä on jatkunut niin kuin ennenkin.

Kuitenkin miettiessäni tulevaa ja mahdollista uutta raskautta, en yhtäkkiä tiedä, kumman tavan valitsisin. Keskenmenosta kertominen oli niin kamalaa!

Kun ei halunnutkaan lasta

Ensimmäisen keskenmenon jälkeen en heti pystynyt yrittämään uudestaan. En halunnut, koska olin niin surullinen menetyksen vuoksi. Aloitin uudestaan ehkäisypillereiden syömisen reilu puolivuotta keskenmenon jälkeen. Sitten päätimme myydä kotimme. Minulle yksi suurimmista syistä oli se, että huone, josta piti tulla lastenhuone, olikin vain huone. Se ahdisti. En ollut kertonut raskaudesta kenellekään miestäni lukuunottamatta, joten en kertonut keskenmenostakaan. Surin yksin ja paljon.

Myimme taloa parisen vuotta ja rakensimme uuden talon, johon muutimme kolme vuotta sitten. Aloimme matkustella, kun talo oli valmis ja kaikki rahat eivät enää menneet vain rautakauppaan. Silloin tuntui, että oikeastaan tämä elämähän on ihan siistiä juuri näin, ihan kahdestaan. Vapaana kaikista vastuista, kunhan pidimme itsestämme vain huolen. Töissä oli myös kivaa ja hyvä työporukka. En siihen hetkeen kaivannut muuta. Olin onnellinen siitä, että olin taas onnellinen.

Toisaalta minusta tuntui oudolle, että en enää halunnutkaan lasta, vaikka olin sitä aiemmin niin kovasti halunnut. Yritin miettiä tulevaisuutta sekä lapsen kanssa, että kahdestaan. Mietin jouluja, juhannuksia, synttäreitä, arkiaamuja, harrastuksia. En osannut yhtäkkiä enää istuttaa lasta mielikuviin. Minussa ei tikittänyt minkäänlainen biologinen kello. En enää surrut keskenmenoa niin valtavasti, tottakai se tuli mieleen silloin tällöin, mutta selvisin ajatuksista itkemättä. Pystyin myös alkaa kertomaan siitä joillekin läheisimmille ystävilleni.

Hiljalleen mieheni alkoi puhua vauvasta. Minä olin aluksi jyrkästi ajatusta vastaan. Ehkä pelkäsin uutta keskenmenoa, vaikka en sitä ääneen sanonutkaan. Kypsyttelimme ajatusta ja päätimme lopulta viime kesänä jättää ehkäisyn pois. Olin todella innoissani! Söin terveellisesti, popsin raskausvitamiineja, laskin kierron pituuksia ja tein kaikkeni taatakseni vauvalle hyvän startin. Kun puolen vuoden yrittämisen jälkeen raskaustestiin ilmestyi plussa, olin niiiin onnellinen! Kävin yksityisellä varhaisultrassa viikolla 7, kyselin neuvolassa tarkkaan kaikista huolestuttavista asioista, olin niin valmis kuin olla ja pystyy. Olin pakahtua siitä riemusta. 10 viikkoa.

Verta putkeen

Kävin tänään verikokeessa, siinä mikä otetaan muutama viikko keskenmenon jälkeen, jotta nähdään, ovatko raskaushormonit laskeneet. Se oli hoidollisesti viimeinen, mitä keskenmenon saaneelle tehdään (jollei verikokeessa ilmene jotain). Tästä eteenpäin ketään ei enää kiinnosta vointini. Eipä siinä, tuskin kukaan mitään pystyisi tekemäänkään. Nyt sitten odotellaan menkkoja ja yritetään jatkaa elämää eteenpäin "normaalisti". Ensimmäisen keskenmenon jälkeen kuukautisiani jouduttiin käynnistelemään pariin otteeseen Terolut-kuureilla, jonka jälkeen ne pikkuhiljaa normalisoituivat. Saa nähdä onko nyt sama edessä. Fyysisesti ja tutkimuksellisesti siis olisi mahdollista alkaa kohta yrittämään uutta plussaa, mutta henkisesti se onkin jo hieman vaikeampaa.

Mitä sitten

Minun maailmassani vauvoja on aina syntynyt, tuosta noin vain. Niin luulin meillekin käyvän. Keskenmeno oli niin absurdi ajatus, että se tuntui lähes fiktiolle. Niin kuitenkin kävi.

Menimme naimisiin vuonna 2010 muutaman seurusteluvuoden jälkeen. Häistä muutaman kuukauden jälkeen raskaustestiin ilmestyi selkeä plussa. Juuri niinhän vauvoja kuuluu tehdä! Ensin naimisiin, hääyönä (tai heti sen jälkeen) raskaaksi, kokonainen perhe vuosi häiden jälkeen. Plussa ehti olla vatsassani 7+4.

Suru.

Seuraavan kerran plussa ilmestyi testiin nyt 2016, pari kuukautta sitten ja valui ulos minusta muutama viikko sitten, viikolla 9+6. Keskenmeno on on taas ottanut vallan elämässäni.

Suru.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? En uskalla ajatella ja silti pelkään sitä jatkuvasti.

Vauva x 2

Sanotaan, että ihmiselle annetaan juuri sen verran surua kuin pystyy kantamaan, mutta en usko siihen. Miksi minulle annettiin kaksi keskenmenoa, kun en ensinmäisestäkään selvinnyt kovin hyvin? Miten voin selvitä tästä toisesta kun ensimmäinenkin raastaa sydämessä? Olen jo nyt varma siitä, että meille ei ole tarkoitettu lasta. Pelkään kolmatta keskenmenoa niin paljon, että en haluaisi enää edes yrittää.

Tuntuu todella kummalliselle, että haluaa luovuttaa. Tai ehkä ei haluaisi luovuttaa, mutta ei uskalla jatkaa. Yleensä suhtaudun vastoinkäymisiinkin jollain lailla järjellä ja jatkan positiivisesti kohti huomista. Mutta oman vauvan menettämisestä ei niin vain jatketa. Ja kyllä minulle he molemmat olivat vauvoja. Vain pienen hetken, mutta olivat.

Elämä yllättää

Ensimmäinen keskenmeno tuli totaalisena yllätyksenä. Tiesin toki, että keskenmenoja on olemassa, mutta eihän minulle voi sellaista sattua. Kun kuitenkin sattui, tunne oli musertava. Ei sitä voi kertoa, jos sen tunteen haluaa ymmärtää, se pitää itse kokea. Kun oma kroppa ei osaakaan valmistaa vauvaa, vaan hylkää sen. Antaa sille luvan valua verenä housuihin. Varoittamatta.

Keskenmenon jälkeen toipuminen vie kamalasti aikaa. Minulla se vei viisi vuotta. Kuulostaa uskomattomalle, mutta ehkä minä olen aika herkkä. Iloitsen herkästi, mutta suren vielä herkemmin. Kun tulin uudestaan raskaaksi, olin onneni kukkuloilla. Nyt olin kokenut keskenmenon ja onni odottaisi. Olin lukenut paljon keskenmenoista, ne olivat yleisiä. Mutta nyt minulla oli oma keskenmenoni, joten olin valmis synnyttämään. Vaan mitä? En todellakaan ollut varautunut toiseen musertavaan nyrkin iskuun. En osannut pelätä sitä etukäteen. Todellisuuden nimissä, toisen keskenmenon mahdollisuus ei käynyt mielessänikään! Toinen tuli vielä enemmän yllätyksenä kuin ensimmäinen. Minähän olin oman osuuteni jo saanut.