Sanotaan, että ihmiselle annetaan juuri sen verran surua kuin pystyy kantamaan, mutta en usko siihen. Miksi minulle annettiin kaksi keskenmenoa, kun en ensinmäisestäkään selvinnyt kovin hyvin? Miten voin selvitä tästä toisesta kun ensimmäinenkin raastaa sydämessä? Olen jo nyt varma siitä, että meille ei ole tarkoitettu lasta. Pelkään kolmatta keskenmenoa niin paljon, että en haluaisi enää edes yrittää.
Tuntuu todella kummalliselle, että haluaa luovuttaa. Tai ehkä ei haluaisi luovuttaa, mutta ei uskalla jatkaa. Yleensä suhtaudun vastoinkäymisiinkin jollain lailla järjellä ja jatkan positiivisesti kohti huomista. Mutta oman vauvan menettämisestä ei niin vain jatketa. Ja kyllä minulle he molemmat olivat vauvoja. Vain pienen hetken, mutta olivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti