Sydän on pieninä palasina

On vaikeaa aloittaa. Ei ole sanoja, vaikka kuitenkin niitä on paljon. Mieli on aivan tukossa. Ja sydän on pienen pieninä palasina. Kuinka tästä pystyy jatkamaan elämää eteenpäin? Pystyykö ja tarvitseeko pystyä? Milloin ei enää tarvitse? Aina vaan tuntuu, että haluan kuolla. Kuinka kauan vielä voikaan tuntua siltä? Helpottaako joskus? Miten edes voisi helpottaa?

Kysymyksiä ilman vastauksia, niitä riittää.


Sinä täyttäisit kesällä viisi. Olisit elämää ja iloa täynnä. Rakastaisin sinua sydämeni pohjasta, tai rakastankin. Ja ikävöin! On uskomatonta, miksi ihmismieli toimii näin hullusti. En hetkeäkään saanut sinua pitää sylissäni, mutta rakastan sinua niin helvetin paljon silti. Sen pienen hetken, seitsemän viikkoa, jonka asuit vatsassani, olin elämäni onnellisin. En pelännyt, en tiennyt että kannattaisi. Kun sinut otettiin minulta pois, maailma romahti. Miksei kukaan kertonut, että näin voi käydä? Että äidiltä voidaan kysymättä ottaa vauva pois. Tuosta noin vain. Aikaa myöten elämä alkoi rullaamaan, mutta siihen meni viisi vuotta, että olin valmis yrittämään uudestaan.

Ja puolen vuoden jälkeen sinä#2 muutit vatsaani. Se oli elämäni onnellisin päivä! Tai toiseksi onnellisin, en tiedä. Ei teitä kahta voi kuitenkaan verrata, vaikka toisaalta olitte ihan samanlaisia. Surukseni, olitte niin samanlaisia, että sinutkin#2 otettiin minulta pois. Tuosta noin vain. Kysymättä. Julmasti viikolla 10.

Vauvaton

Mistä keskenmenon kokenut voi saada apua? Olen tullut siihen tulokseen, että ei oikein mistään. Paitsi netistä. Netti on pullollaan saman kokeneita. Miksi keskenmeno tulee silti yllätyksenä vaikka meitä on maapallo ihan täynnä? Saman tuskan kanssa eläviä. Miten meitä kukaan osaisi auttaa, kun emme osaa auttaa itseämme. Meillä ei ole voimia auttaa toisiamme ja kenelläkään muulla ei tunnu olevan halua siihen. Vai uskallusta?

Niimpä päätin aloittaa blogin...