Ensimmäinen keskenmeno tuli totaalisena yllätyksenä. Tiesin toki, että keskenmenoja on olemassa, mutta eihän minulle voi sellaista sattua. Kun kuitenkin sattui, tunne oli musertava. Ei sitä voi kertoa, jos sen tunteen haluaa ymmärtää, se pitää itse kokea. Kun oma kroppa ei osaakaan valmistaa vauvaa, vaan hylkää sen. Antaa sille luvan valua verenä housuihin. Varoittamatta.
Keskenmenon jälkeen toipuminen vie kamalasti aikaa. Minulla se vei viisi vuotta. Kuulostaa uskomattomalle, mutta ehkä minä olen aika herkkä. Iloitsen herkästi, mutta suren vielä herkemmin. Kun tulin uudestaan raskaaksi, olin onneni kukkuloilla. Nyt olin kokenut keskenmenon ja onni odottaisi. Olin lukenut paljon keskenmenoista, ne olivat yleisiä. Mutta nyt minulla oli oma keskenmenoni, joten olin valmis synnyttämään. Vaan mitä? En todellakaan ollut varautunut toiseen musertavaan nyrkin iskuun. En osannut pelätä sitä etukäteen. Todellisuuden nimissä, toisen keskenmenon mahdollisuus ei käynyt mielessänikään! Toinen tuli vielä enemmän yllätyksenä kuin ensimmäinen. Minähän olin oman osuuteni jo saanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti