Pää ja kroppa sekaisin

En ole pystynyt raahautumaan pitkään aikaan tänne blogiin. Saapuneet kommentit olen lukenut, mutta en ole kyennyt vastaamaan. Kiitos kuitenkin jokaisesta!

Sekä pää että kroppa ovat edelleen sekaisin. Kropan kanssa sitä vielä jotenkin pärjäisi, mutta pään reistailu tekee elämästä jo asteen verran hankalampaa. Töissä kaikki tuntuvat vaikealta ja olen ihan burnoutin partaalla. Keskusteluyhteys mieheen on katkennut jo kauan aikaa sitten. Mikään ei huvita vaan päinvastoin kivatkin asiat tuntuvat raskailta. Jos satun juomaan alkoholia niin juon sitä liikaa. Se on ainoa tapa jolla unohdan edes hetkeksi, mutta se polku on liian vaarallinen. Koti, joka ennen oli kuin sisustuslehdestä, näyttää nyt kaaokselta. En ole tavannut ketään läheisiäni juurikaan. Väsyttää, mutta ei nukuta. Jokainen pienikin minulle esitetty pyyntö tuntuu kohtuuttomalta.

Haluaisin alkaa syömään taas e-pillereitä. Samoin kävi myös ensimmäisen keskenmenon jälkeen. On sietämätöntä miettiä olenko raskaana, entä jos en ole, tulenko ikinä, mitä jos en tule, koskakohan tärppää vai ei koskaan. Pillerit toisivat ainakin sen varmuuden, että en ole. Voisi jatkaa entistä elämää ilman kuukautisten odottelua. Kroppa on kyllä yhtä sekaisin. Aamuisin on niin oksettava olo, että viimeisillä voimanrippeillä raahaudun vessaan. Kokoajan väsyttää. Oksettaa. Väsyttää. Huimaa. Ei tee mieli mitään ja tekee mieli kaikkea. Unohtelen asioita todella paljon ja se tuo pienen lisähaasteen arkeen. Kaiken tämän keskellä näyttelijäntaitoni ovat huimasti parantuneet, uskoakseni kaikille menee läpi hymyilevä olemukseni. Tai sitten ketään ei kiinnosta. Suoritan hymyssä suin päiviä toisensa perään, vaikka tosiasiassa ainoa ajatukseni on luovuttaa.

Kyllä tämä tästä.

Sekaisin

Ovistesteri ei havainnut minulla tämän kierron aikana mitään. Raastaa hermoja, kun keskenmeno sekoittaa minulla kierron niin pitkäksi aikaa. Tänään on kierron 34. päivä eikä kuukautisista ole tietoakaan. Torstaina jo luulin niiden alkavan, kun vatsaa koski todella kovin ja muitakin oireita oli, mutta eivät alkaneetkaan. Välillä on vaikeaa olla positiivinen kun kroppa on niin sekaisin. Mutta eiköhän tämä tästä...

Vuoden rankin päivä

Eilinen päivä oli tosiaankin aika rankka. Tämän tästä ajatukset karkasivat siihen, että minulla on kaksi kuollutta lasta, joiden kanssa en koskaan pääse viettämään äitienpäivää. Oman lisänsä äitienpäivään toi se, että sisareni odottaa esikoistaan ja hänen suloinen vatsakumpunsa muistuttaa herkästi siitä, mitä minulla ei ole. (Lasketutaikamme olisivat olleet melkein samaan aikaan.) Osaan kyllä iloita siskon puolesta ja odotan kovasti uutta tädin titteliä, mutta ei käy kieltäminen, että mielelläni olisin samassa tilassa edelleen. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että kaikki menee hyvin ja pääsen hoivaamaan sitten hänen pikkuistaan <3

Päivän kruunasi itkuinen ilta ja olisin kovasti ollut sylin tarpeessa. Mieheni oli 16h töissä, lähti su klo 13 ja saapui ma-aamulla klo 06, joten nukahtamisesta ei meinannut tulla mitään. Yksin omien ajatusten kanssa on ehkäpä kaikista rankinta. Jotenkin suruun aina helpottaa toisen ihmisen läheisyys, muistaa että asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Silloin kun keskenmeno oli juuri tapahtunut ja olin sairaslomalla, muistan parhaiten sen, kuinka kovasti sitä kaipasi muita ihmisiä. Töihin paluu ja normaali arki helpottivat kovasti.

"Hyvää" lapsettomien lauantaita!

Voiko kornimmin enää toivottaa? Mutta totta se on, tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Päivän tarkoitus on muistuttaa, että vanhemmuus ei ole itsestään selvyys. Toivon sydämeni pohjasta minulle ja kaikille teille lukijoille, että ensi vuonna meidän ei tarvitse enää viettää lapsettomien lauantaita vaan seuraavan päivän äitienpäivää. Jaksamista, huominen voi koetella! Yritetään silti olla onnellisia äideistämme vaikka emme voi olla onnellisia äitiydestämme <3

Ensimmäinen ovistesti

Marssin tänään työpäivän päätteeksi apteekkiin ja ostin elämäni ensimmäisen ovulaatiotestin. Lääkäri on aiemmin sanonut minulle, että ovuloimista tutkitaan ensimmäisten joukossa, jos hakeutuu lapsettomuustutkimuksiin. Niimpä ajattelin, että on edullisempaa tutkailla tätä asiaa ensin kotona.

Laskennallisesti ovuloisin näinä päivinä ja tein testin täynnä uskoa tulevaan. Ja kun se ei havainnutkaan ovulaatiota, oli tunne melkein sama kuin negatiivisen raskaustestin jälkeen. Testaan vielä muutamana päivänä ja säästän loput testit ensi kiertoon.

Sattui se perinteinenkin, että apteekki oli täynnä tuttuja ja siinä sitten seisoin jonossa ovistesti kourassa varpaita tuijottelemassa.

Laidasta laitaan

Tunteet ovat kyllä kummallisia. Toisinaan olen ihan iloinen ja toisinaan taas seilaan niin syvissä vesissä ettei ole edes totta. Tuntuu hyvin kummalliselle kun jonakin iltana suru ryöpsähtää yli koko kehon ja ottaa panttivangiksi. Pari iltaa meni taas niin tuskaisesti, että olin varma etten aamulla enää herää.

Sitten kun pyörin masennuksissa sängynpohjalla alan ajatella miestäni ja kuinka paljon aiheutan hänelle lisätuskaa. Ja se masentaa entistä enemmän jolloin en varsinkaan pääse tunteesta enää yli.

Tänään on onneksi ollut todella kiva päivä ja nyt nukkumaan menon korvilla on hyvä fiilis. Masennuspäivänä en jaksa edes raahautua tietokoneelle kirjoittamaan tuskaa ulos, vaikka se varmasti helpottaisi.

Nyt on tiedossa superkiva vappuviikonloppu! Nautitaan siitä :)

Viimeinen vitamiini purkista ulos

Vaihdoin kesällä vitamiinit raskaana oleville sopiviksi. Söin tänään aamulla viimeisen pillerin siitä purkista ja suuntasin töiden jälkeen apteekkiin. Positiivisin mielin ostin uudenkin purkin raskauteen sopiviksi. Uutta kohti siis! Kyllä se silti teki vähän tiukkaa, masennus meinaa niin helposti ottaa vallan minusta.

Olen huomannut, että en enää ajattele vauvoja ja raskauksia kovin paljon, mutta silloin kun "joudun" syystä tai toisesta ajattelemaan (kuten vitamiinien kohdalla), niin tuntuu pahalle. Keskimäärin elämä tuntuu siis ihan hyvälle. Tämä blogin kirjoittaminen on helpottanut aivan valtavasti suruun! Olen saanut purettua mielessä myllääviä asioita ja käytyä niitä läpi. Kiitos jokaisesta kommentista, niistä on ollut suurempi apu kuin mistään! Ette voi ehkä edes ymmärtää kuinka tärkeitä olette <3

Suru tuli puskasta

Olimme viime viikolla reissussa, oli ihanaa päästä vähäksi aikaa pois kotoa ja unohtaa kaikki surut ja murheet hetkeksi. Reissu oli kaikin puolin ihana ja nautin joka sekunnista! Yhden kerran surun koura nappasi minua niskasta ja silloin sain tehdä töitä, jotta sain kyyneleet pidettyä kurissa. Olimme kävelyllä puistossa, jossa oli tehty ihanat kukka-asetelmat vanhoihin lasten sänkyihin.

Siinä he nukkuivat, kaksi kuollutta lastani.

En tiedä miksi koin tuollaisen tunteen ja niin kovin voimakkaana, mutta jostain se vain tuli mieleeni. Sama tunne valtasi minut nytkin, kun tuon kuvan etsin kamerasta tänne blogiin.

Tässä talossa

Asumme suuressa (6h+k) omakotitalossa kahdestaan. Mielummin asuisimme kolmestaan. Tai vaikka viidestään, mutta mepä asummekin kahdestaan. Koti on itse suunniteltu ja pitkälti myös itse rakennettu. Suunnitteluvaiheessa pidin tärkeänä, että kaikille lapsille on omat huoneet ja että huoneet ovat lähekkäin. Niin, mille lapsille? Kuolleet eivät tarvitse omia huoneita, joten siksi meillä on 13 neliöinen vaatehuone sekä vierashuone. Iso talo tuntuu usein tyhjälle.

Olemme asuneet tässä talossa nyt kolme vuotta. Alun suunnitelmissa oli, että kahta "ylimääräistä" huonetta ei sisusteta sen kummemmin, sillä tuleehan niistä pian lastenhuoneet. Voi kuinka väärässä sitä voikaan olla. Nyt tuntuu oudolle ajatella tulevaisuutta. Meillä on ollut suunnitelmissa rakentaa vielä toinen uusi talo, mutta kuinka monta makuuhuonetta siihen laitetaan, vain yksikö?

Pihalla

Nyt kevään tullen olen ollut paljon pihahommissa. Huomaan monesti miettiväni, mihin kohtaan olisi viisainta laittaa hiekkalaatikko ja mihin kohtaan pihaa trampoliini sopisi parhaiten. Pitäisikö keinut rakentaa itse puusta vai ostaisiko valmiin ja värikkään. Meillä on iso ja tyhjä piha, mitä muuta pihalle kuuluu laittaa, jos hiekkalaatikolle ei olekaan tarvetta?

Se, että mietin näitä asioita on toisaalta ihan ok. On hyvä, että olen edelleen toiveikas, miksi muuten miettisin hiekkalaatikon paikkaa? Toisaalta ne ajatukset tekevät minut niin kovin surulliseksi. Kumpa voisin nähdä vilauksen tulevaisuudesta. Odotanko ihan turhaan vai onko vielä toivoa siitä, kun pienet lenkkarit tepsuttavat pitkin nurmea.

Katse eteen vai taakse päin?

Eilen alkoi ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen. Fiiliksen pitäisi olla hyvä, siksi että kierto alkaisi palautumaan pikkuhiljaa normaaliksi. Toisaalta taas alkoi pelottamaan se, että käy kuten viimeksi: yhdet kuukautiset tulivat ja sen jälkeen niitä odoteltiin ja käynnisteltiinkin. Onnistuneesti seuraavat tulivat vasta yli neljän kuukauden jälkeen. On vaikeaa olla toiveikas, kun historia on opettanut olemaan varuillaan. Hankaluudet tuntuvat seuraavan toisiaan ja tulevat näköjään aina kaikki kerralla.

Nyt jos kierron kanssa on sama edessä, niin se turhien testien tekeminen on hermoja raastavinta! Kun kuukautiset eivät tule ajallaan, sitä heti toivoo olevansa raskaana. Kun testiin ilmestyy vain yksi viiru, sitä alkaa pelkäämään, että milloinkohan voisi olla edes mahdollista raskautua uudelleen. Nyt menen kyllä nopeammin lääkäriin hakemaan käynnistyspillerit, jos kierto takkuilee. Yksityisellä on ollut siitä mukava käydä, että sinne pääsee ja avun saa nopeasti. Rahalla saa...

Keskenmenon riski kasvaa

Tässäpä tilastotietoja keskenmenoista:

Todetuista raskauksista keskeytyy noin 10–15 %. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen riski ei suurene, vaan todennäköisyysprosentit pysyvät samana. Kuitenkin kahden keskenmenon jälkeen kolmannen riski on jopa 40 %!

Toistuvasta keskenmenosta puhutaan silloin, kun on ollut kolme peräkkäistä keskenmenoa. Toistuva keskenmeno on kuitenkin harvinaista, vain 1–2 % kokee sen. Tutkimuksissa ei välttämättä selviä syytä toistuville keskenmenoille, noin 50–75 % tapauksista keskenmenoja aiheuttavaa tekijää ei löydy.

Lähteet: Kaksplus, Terveyskirjastoja Perhesuunnittelu

Ala siinä sitten yrittämään kolmannen kerran, kun tilastotkin puhuvat omaa selkeää kieltään.

On ihan outoa, että ihmiset pystyvät ylipäänsä lisääntymään niin paljon, että maapallo on vaarassa ylikansoittua. Naisella on mahdollisuus tulla raskaaksi vain 12 kertaa vuodessa, seksin pitää osua oikealle päivälle kuukaudessa. Yhtä kiertoa kohden on vain 25 % todennäköisyys tulla raskaaksi. Ja sitten tähän päälle vielä keskenmenon todennäköisyydet... Hohhoijaa!

Painajaisista

Näen toistuvasti painajaisia. Välillä oikein pelottaa käydä illalla nukkumaan. Aamulla herään silmät umpeen rähmineinä, tärisevänä ihmisrauniona. Viimeisin painajainen oli niin kamala, että se kummittelee "flashbackeina" valveilla ollessakin.

Olin raskaana alkuviikoilla ja jouduin sairaalaan. Synnytin siellä kasapäin pieniä, ihmisen muotoisia sikiöitä. Niitä vain tuli ja tuli, kunnes olin niin hysteerinen, että heräsin.

En tahdo mennä enää nukkumaan...

Kun ihmiset kyselevät

Koska kukaan ei tietänyt ensimmäisestä keskenmenostani, sain usein kyselyitä, että eikö meidän pitäisi jo hankkia vauva. Olinhan jo kolmenkympin tietämillä ja mies minua neljä vuotta vanhempi. Ne kysymykset sattuivat enemmän kuin puukon isku! Varsinkin kun kyselijöinä olivat kaikista rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset.

Kukaan ei koskaan saisi kysyä lapsettomalta pariskunnalta, että eikö teidänkin olisi jo aika hankkia jälkikasvua. Ei koskaan ei keneltäkään! Jokaisen kysymyksen jälkeen suru ottaa niskasta kiinni ja puristaa. Kun olemme nyt kertoneet keskenmenoista niin osa on pyytänyt kyselyjään anteeksi. Eihän he voineet tietää. Mutta sitä suuremmalla syyllä, tällaisesta asiasta ei saisi kysyä. Ei edes omalta lapseltaan.

Tulen kyllä raskaaksi, mutta...

Tuntuu oudolta, että kaikki on niin kunnossa, että pystyn tulemaan raskaaksi. Olen kaksi kertaa raskautunut suhteellisen helposti. Ensimmäisellä kerralla kolmannesta kierrosta ja toisella kerralla viidennestä. Raskaaksi tuleminen ei kuitenkaan tarkoita lapsen saamista. Jotain on minussa pielessä, sillä vauvat kuolevat kohtuuni.

Julkinen terveydenhuolto alkaa tutkia keskenmenojen syytä vasta kolmannen peräkkäisen jälkeen. Yksityiselle toki pääsisi isolla rahalla jo nyt. Optimistinen puoli minusta haluaisi uskoa. että kolmas kerta toden sanoo, mutta realisti-minä pelkää. Pessimistinen aivolohkoni taas ajattelee, että meidän ei vain ole tarkoitettu saavan lasta. En haluaisi mennä tutkimuksiin, mutta toisaalta taas haluaisin. En haluaisi kuulla, jos minussa onkin jotain pielessä, vaikka oikeastaan haluaisin. Tunteet ja ajatukset ovat niin solmussa ja ristiriidassa, että olen vain turta. Kaikki on harmaata.